Edna & Harvey on yksi mielenkiintoisimmista tapauksista seikkailupelirintamalla hetkeen. Vaikka peli julkaistiinkin jo pari vuotta sitten, niin se ilmestyi Steamiin ja siten laajempaan jakeluun vasta hiljattain. Ilmeisesti projekti oli alkanut yliopistokokeiluna ja täydestä screwball-meiningistä huomaa, että suunnitteluringissä on nautittu muutakin kuin kansalaisluottamusta. Jos mielisairaalassa olisi näin hauskaa reaalimaailmassa, niin poikkeaisin visiitille ja alkaisin kirjailijaksi.
Kun maailma on tuhon partaalla, tarvitaan joku pelastamaan tilanne äärimmäisellä taktiikalla. Klassisen seikkailupeligenren arkiaskareen ottaa harteillensa insinööri Rufus, joka ei ole eläessään onnistunut kuin lähinnä tuhoamaan jokaisen koneensa, ihmissuhteensa ja aivosolunsa.
Ei ihmekään että ne joilla vielä jotain päässä liikkuu, ovat päättäneet poistua maisemista nousemalla paratiisiin matkaavaan laivaan. Mutta tuleeko suunnitelmasta mitään, kun myös insinöörimme suuntaa samaan utopiaan, tietenkin naisen perässä?
Kun maailma on tuhon partaalla, tarvitaan joku pelastamaan tilanne äärimmäisellä taktiikalla. Klassisen seikkailupeligenren arkiaskareen ottaa harteillensa insinööri Rufus, joka ei ole eläessään onnistunut kuin lähinnä tuhoamaan jokaisen koneensa, ihmissuhteensa ja aivosolunsa.
Ei ihmekään että ne joilla vielä jotain päässä liikkuu, ovat päättäneet poistua maisemista nousemalla paratiisiin matkaavaan laivaan. Mutta tuleeko suunnitelmasta mitään, kun myös insinöörimme suuntaa samaan utopiaan, tietenkin naisen perässä?
Montague’s Mountia esiteltiin vapaasti käännettynä näin: ”psykologinen vuoristorata kauhujen saaren lävitse”. Silloin kun olin vuosia sitten vuoristoradassa, niin siinä oli vauhtia, pudotuksia ynnä nousuja. Ennen kaikkea se oli hauskaa. En tiedä ovatko standardit muuttuneet vuosien aikana, mutta Montaguen vuoristorata oli kuin vaunut olisi ensin tervattu ja heitetty sitten suohon. Ja silti edessä istuva pariskunta oksentaa päälle.