Kun World of Tanks -peleillään hillittömät massit takonut Wargaming julkisti World of Warplanesin ja World of Battleshipsin, silmissä siinsi World of War: peli, jossa lentsikat, laivat ja tankit ottaisivat yhteen. No, ei siinnä enää, sillä idea on kuopattu.
Cliff Martinez ei välttämättä sano nimenä mitään, ainakaan jos et ole vannoutunut Red Hot Chili Peppers -fani, mutta olet varmasti törmännyt hänen teoksiinsa muun muassa erinomaisessa Drive-elokuvassa. Kyseessä kun on tunnettu säveltäjä, jonka tuorein työkeikka on Far Cry 4. Jaa mikä?!
Muutaman vuoden takainen Dungeon Defenders on kerännyt itselleen laajan yleisön eri alustoilla. Mukavan toiminnallista tower defence -sähellystä tarjonnut peli saa nyt jatko-osan, joka keskittyy oleelliseen.
Kuten kaikki pelejä tehneet ja useat niitä pelanneet tietävät, hyvä idea yksistään ei riitä mihinkään. Ideoita on kaikilla ja salaisuus piilee siinä, että niistä täytyisi onnistua hieromaan ja hiomaan tarpeeksi hyvä peli.
Puppeteerissa idea on mitä mainioin: peli on nukketeatterin esitys. Lennokas tarina, huisi ulkoasu ja hurmaava meno ovat selvästi kaikkia hyviä ideoita, mutta miten on itse pelin laita?
Sivuttain vierivät tappelupelit olivat kolikkopelien kulta-aikaan suuri juttu, mutta nykyään hieman kuollut genre. Foul Play yrittää herätellä niitä hauskalla idealla: mitä jos videopelin sijaan pelaaja ikään kuin tekisikin teatteriesitystä?
Idea on mitä mainioin, mutta on niitä mainioita ideoita ennenkin nähty. Miten on toteutuksen ja pelattavuuden laita?
Sivuttain vierivät tappelupelit olivat kolikkopelien kulta-aikaan suuri juttu, mutta nykyään hieman kuollut genre. Foul Play yrittää herätellä niitä hauskalla idealla: mitä jos videopelin sijaan pelaaja ikään kuin tekisikin teatteriesitystä?
Idea on mitä mainioin, mutta on niitä mainioita ideoita ennenkin nähty. Miten on toteutuksen ja pelattavuuden laita?
Minulla on ollut Souls-pelejä kohtaan intohimoinen viha-rakkaussuhde siitä lähtien kun pelasin vuosia sitten Demon’s Soulsia. Tuolloinhan pelillä oli jo Maine. Sen import-versioita oli pelattu innokkaasti ja kaikki asiaan tutustuneet tiesivät, että Demon’s Souls oli karu paskiainen. Ja olihan se, mutta samalla niin kiehtova.
Sama kehu pätee myös Dark Soulsiin, jonka PC-versiota olen viime vuoden syksystä saakka pelaillut pätkissä. Aikanaan minulta meni jotenkin ohi pelin alussa kuulemma jaettava ohjeistus siitä, mitkä ovat ne ensimmäiset tavoitteet: käy soittamassa kelloa Undead Parishin huipulla ja Blighttownin pohjalla. Niinpä pelin alku meni pyörimiseksi, ihmettelemiseksi, eksymiseksi ja jumittumiseksi.
Tämä ei ole Dark Soulsissa hyvä juttu, sillä sen maailma on heti alusta saakka todella avoin, eikä siitä löydy mitään karttoja tai muita opasteita. Jos et tiedä, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä, sen keksiminen vahingossa on aika hankalaa, ellei jopa mahdotonta. Ja niin turhauduin ja peli jäi kuukausikaupalla seisomaan hyllyyn.
Viime viikolla Giant Bombin Vinny Caravella kuitenkin kaivoi oman talletuksensa naftaliinista ja pelaili videostreamilla hieman Dark Soulsia, mikä sai minutkin vihdoin selvittämään, mitä minun oikeasti piti tehdä, jotta homma etenisi. Ja etenihän se: pelasin viikonlopun aikana lähemmäs 10 tuntia Dark Soulsia. Matka vei Undead Parishin kellolta Depthsien läpi Blighttowniin ja sieltä Anor Londoon saakka.
Mielipiteeni ei ole muuttunut kuukausien varrella mihinkään: Dark Soulsissa on jotain ainutlaatuista tunnelmaa. Jokaisen kulman takana piilee potentiaalisesti sekunnissa tapahtuva kuolema, mikä pakottaa pelaamaan koko ajan aistit äärimmilleen viritettynä. Tämä on henkisesti todella uuvuttavaa, joten vähänkään pitemmät sessiot tuntuvat oikeasti vievän reippaasti voimia.
Toki sitten kun niitä onnistumisia tulee, kun vaikka kivitalon kokoinen ja mahdottomalta näyttänyt pomo kaatuu lopulta ilman ongelmia täydellisesti toteutetun pelisuunnitelman kautta, voittajan fiilis on oikeasti aito. Se kannustaa pelaamaan eteenpäin läpi niidenkin hetkien, jolloin kämäiset kontrollit tai antiikkiset suunnitteluratkaisut tuovat mukanaan halvalta tuntuvan kuoleman.
Mutta PC-versiossa on yksi aika iso ongelma: hakkerit. Dark Souls sisältää periaatteessa PVP:tä. Kauhujen maassa voi viilettää joko epäkuolleena tai ihmisenä. Jos on ihminen, voi kutsua peliinsä toisia ihmispelaajia tai tekoälyn hahmoja avustamaan vaikka pomomatseissa. Mutta samalla avaa ovensa myös muiden pelaajien invaasioille. Hieman rasittavaa jo lähtökohtaisesti, mutta PC-versiossa ihan saatanan penseeää paskaa.
Kokeilin tarkoituksella pitää itseni ihmisenä yhden iltapäivän ajan ja koin neljä invaasiota. Kaikki neljä pelaajaa huijasivat aivan selvästi. Yksi liikkui noin 10 kertaa minua nopeammin, kahteen ei saanut lainkaan vahinkoa ja neljännellä oli kestopisteitä monta kertaa enemmän kuin minulla. Pelin omien mekanismienhan olisi tarkoitus huolehtia siitä, että ominaisuuksiltaan samantasoiset pelaajat pelaavat keskenään. Niinpä minun pitäisi joutua PVP:hen keskimäärin sellaisten pelaajien kanssa, jotka ovat sijoittaneet kykyihinsä 45-50 kykypistettä. Ja näillä 45-50 kykypisteellä ei saa millään tehtyä sellaisia hahmoja, jotka lyövät näin kovaa ja kestävät näin paljon kuritusta. Mutta Cheat Enginellä saa.
Sillä voi helposti antaa itselleen vaikka 999 pistettä kaikkiin kykyihin ja silti näyttää pelin perspektiivistä ensimmäisen tason pelaajalta. Tai lukita kestopisteensä maksimiin. Tai määrätä, että oma ase tekee 6000 – 8000 pistettä vahinkoa joka lyönnillä.
Naurettavaa paskaa kaiken kaikkiaan ja tämä mielessä on sangen huolestuttavaa, että Dark Souls II tiettävästi poistaa pelistä kaikki PVP-suojaukset. Kuolleena pelaaminen ei enää estä invaasioita, joten olisi syytä toivoa, että FROM Software keksii vähän toimivammat keinot huijarien torjumiseen. Muuten voi peli-ilo jäädä vähän vähäiseksi.
Lue arvostelu: Dark Souls (PS3, Xbox 360)
Lue arvostelu: Demon’s Souls (PS3)
Minulla on ollut Souls-pelejä kohtaan intohimoinen viha-rakkaussuhde siitä lähtien kun pelasin vuosia sitten Demon’s Soulsia. Tuolloinhan pelillä oli jo Maine. Sen import-versioita oli pelattu innokkaasti ja kaikki asiaan tutustuneet tiesivät, että Demon’s Souls oli karu paskiainen. Ja olihan se, mutta samalla niin kiehtova.
Sama kehu pätee myös Dark Soulsiin, jonka PC-versiota olen viime vuoden syksystä saakka pelaillut pätkissä. Aikanaan minulta meni jotenkin ohi pelin alussa kuulemma jaettava ohjeistus siitä, mitkä ovat ne ensimmäiset tavoitteet: käy soittamassa kelloa Undead Parishin huipulla ja Blighttownin pohjalla. Niinpä pelin alku meni pyörimiseksi, ihmettelemiseksi, eksymiseksi ja jumittumiseksi.
Tämä ei ole Dark Soulsissa hyvä juttu, sillä sen maailma on heti alusta saakka todella avoin, eikä siitä löydy mitään karttoja tai muita opasteita. Jos et tiedä, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä, sen keksiminen vahingossa on aika hankalaa, ellei jopa mahdotonta. Ja niin turhauduin ja peli jäi kuukausikaupalla seisomaan hyllyyn.
Viime viikolla Giant Bombin Vinny Caravella kuitenkin kaivoi oman talletuksensa naftaliinista ja pelaili videostreamilla hieman Dark Soulsia, mikä sai minutkin vihdoin selvittämään, mitä minun oikeasti piti tehdä, jotta homma etenisi. Ja etenihän se: pelasin viikonlopun aikana lähemmäs 10 tuntia Dark Soulsia. Matka vei Undead Parishin kellolta Depthsien läpi Blighttowniin ja sieltä Anor Londoon saakka.
Mielipiteeni ei ole muuttunut kuukausien varrella mihinkään: Dark Soulsissa on jotain ainutlaatuista tunnelmaa. Jokaisen kulman takana piilee potentiaalisesti sekunnissa tapahtuva kuolema, mikä pakottaa pelaamaan koko ajan aistit äärimmilleen viritettynä. Tämä on henkisesti todella uuvuttavaa, joten vähänkään pitemmät sessiot tuntuvat oikeasti vievän reippaasti voimia.
Toki sitten kun niitä onnistumisia tulee, kun vaikka kivitalon kokoinen ja mahdottomalta näyttänyt pomo kaatuu lopulta ilman ongelmia täydellisesti toteutetun pelisuunnitelman kautta, voittajan fiilis on oikeasti aito. Se kannustaa pelaamaan eteenpäin läpi niidenkin hetkien, jolloin kämäiset kontrollit tai antiikkiset suunnitteluratkaisut tuovat mukanaan halvalta tuntuvan kuoleman.
Mutta PC-versiossa on yksi aika iso ongelma: hakkerit. Dark Souls sisältää periaatteessa PVP:tä. Kauhujen maassa voi viilettää joko epäkuolleena tai ihmisenä. Jos on ihminen, voi kutsua peliinsä toisia ihmispelaajia tai tekoälyn hahmoja avustamaan vaikka pomomatseissa. Mutta samalla avaa ovensa myös muiden pelaajien invaasioille. Hieman rasittavaa jo lähtökohtaisesti, mutta PC-versiossa ihan saatanan penseeää paskaa.
Kokeilin tarkoituksella pitää itseni ihmisenä yhden iltapäivän ajan ja koin neljä invaasiota. Kaikki neljä pelaajaa huijasivat aivan selvästi. Yksi liikkui noin 10 kertaa minua nopeammin, kahteen ei saanut lainkaan vahinkoa ja neljännellä oli kestopisteitä monta kertaa enemmän kuin minulla. Pelin omien mekanismienhan olisi tarkoitus huolehtia siitä, että ominaisuuksiltaan samantasoiset pelaajat pelaavat keskenään. Niinpä minun pitäisi joutua PVP:hen keskimäärin sellaisten pelaajien kanssa, jotka ovat sijoittaneet kykyihinsä 45-50 kykypistettä. Ja näillä 45-50 kykypisteellä ei saa millään tehtyä sellaisia hahmoja, jotka lyövät näin kovaa ja kestävät näin paljon kuritusta. Mutta Cheat Enginellä saa.
Sillä voi helposti antaa itselleen vaikka 999 pistettä kaikkiin kykyihin ja silti näyttää pelin perspektiivistä ensimmäisen tason pelaajalta. Tai lukita kestopisteensä maksimiin. Tai määrätä, että oma ase tekee 6000 – 8000 pistettä vahinkoa joka lyönnillä.
Naurettavaa paskaa kaiken kaikkiaan ja tämä mielessä on sangen huolestuttavaa, että Dark Souls II tiettävästi poistaa pelistä kaikki PVP-suojaukset. Kuolleena pelaaminen ei enää estä invaasioita, joten olisi syytä toivoa, että FROM Software keksii vähän toimivammat keinot huijarien torjumiseen. Muuten voi peli-ilo jäädä vähän vähäiseksi.
Lue arvostelu: Dark Souls (PS3, Xbox 360)
Lue arvostelu: Demon’s Souls (PS3)
Ihku Shirley Manson lauloi jo vuonna 1995 olevansa onnellinen vain kun sataa. Tarina ei kerro, onko Tero onnellinen myös muulloin, mutta sade ainakin todistetusti sai miehen iloiseksi. Isolla S:llä kirjoitettuna siis.
Vuonna 2000 ilmestynyt Daikatana on yksi pelihistorian huonoimmista peleistä. Surkea ammuskelupeli pilasi John Romeron maineen, oli osaltaan kaatamassa Ion Stormia ja toimii edelleen, 13 vuotta myöhemmin, vitsinä. Ja nyt voit taas ostaa sen.
Vuonna 2000 ilmestynyt Daikatana on yksi pelihistorian huonoimmista peleistä. Surkea ammuskelupeli pilasi John Romeron maineen, oli osaltaan kaatamassa Ion Stormia ja toimii edelleen, 13 vuotta myöhemmin, vitsinä. Ja nyt voit taas ostaa sen.
Pelielokuvat. Suurin osa niistä on täyttä paskaa ja loput eivät koskaan ilmesty. Hienosti menee, siis. Pitkään näytti siltä, että World of Warcraft -leffa olisi kuulunut jälkimmäiseen leiriin, mutta nyt meni jännäksi. Se sai ilmestymispäivän!
Pelielokuvat. Suurin osa niistä on täyttä paskaa ja loput eivät koskaan ilmesty. Hienosti menee, siis. Pitkään näytti siltä, että World of Warcraft -leffa olisi kuulunut jälkimmäiseen leiriin, mutta nyt meni jännäksi. Se sai ilmestymispäivän!
Kaikki sai alkunsa IRCistä, missä eräs kaveri oli bongannut netistä mielenkiintoisen peliarvostelun. Normaalisti kirja-arvioihin keskittynyt sivusto oli pelannut kesän ja syksyn suurimpiin puheenaiheisiin kuuluvaa Gone Home –peliä ja pohti sen taiteellisia meriittejä kirjallisuuskritiikin keinoin. Sinänsä mielenkiintoista tekstiä noin yleensäkin, mutta sitten kirjoittaja esitti erittäin mielenkiintoisen pointin: pitäisikö Gone Homea edes verrata kirjallisuuden klassikkoteoksiin sen meriittejä pohdittaessa? Tämän hetken suosituimmat kirjat ovat kuitenkin Harry Potterin ja Hunger Gamesin kaltaisia nuortenkirjoja, joten miksi emme vertaisi sitä niihin?
Pointti oli mielenkiintoinen ja sai minut pohtimaan uudelleen koko ”ovatko pelit taidetta” –keskustelua. Jostain syystä pelaajat odottavat, että kaikilla peleillä pitäisi olla merkittävää taiteellista meriittiä. Vielä kummemmin odotukset kasvavat budjettien myötä ja jostain ihmeellisestä syystä odotus on, että vuoden suurimpien AAA-pelien (eli niiden, jotka saavat studiolta suurimmat budjetit ja mainoskampanjat) pitäisi olla puhdasta taidetta. Mutta miksi?
Eihän näiden pelien suora verrokki suinkaan ole joku pohtiva ja intiimi tarina vaikeasta isäsuhteesta tai edes mikään klassikkoelokuva, vaan ne Michael Bayn ja kumppanien suuren budjetin räminät, joilta odotetaan vain, että ne ovat tiukkaa toimintaa ja kovaa ryminää. On toki sinänsä kiinnostava myös pohtia niiden subtekstejä, mutta harvoin näkee kenenkään valittavan, että eihän tämä Iron Man 3 nyt ollut kummoinenkaan elokuva, koska ei tämä nyt ollut samanlainen kuin Shakespearen näytelmät.
Elokuva-alaa vähänkään tuntevat, eli käytännössä kaikki nykyajan ihmiset, ymmärtävät, että todellinen taide ei löydy suuren budjetin Hollywood-elokuvista, vaan pienemmistä tuotannoista ja indie-elokuvista. Miksei samaa tehdä myös pelien kohdalla? Miksi kaikkien pelien täytyisi pystyä muita parempaan, jotta ne voisi ottaa vakavasti?
Itse osoittaisin sormella kahta syytä. Ensinnäkin elokuvat ovat jo sen verran vanha ja paikkansa löytänyt media, että siihen on ehtinyt vuosien varrella muodostua luonnollisesti erilaisia alagenrejä. Merkittävämmin ihmiset ovat myös oppineet sen verran niin sanottuja medialukutaitoja, että he osaavat arvioida teoksia näiden omilla meriiteillä ja kohdistaa niihin oikeanlaisia odotuksia. On ihan OK katsoa puhdasta toimintaelokuvaa tai komediaa, joilta odotetaan vain sitä, että ne viihdyttävät.
Lisäksi väittäisin pelaajien kärsivän pienoisesta alemmuuskompleksista. Osittain tämä selittyy sillä, että pelit ovat se uusi media, johon moni perehtymätön suhtautuu yhä lasten ja idioottien puuhana. Pelaajat kaipaavat epätoivoisesti sitä vakavasti otettavaa taideteosta, jonka avulla voisi osoittaa muulle maailmalle, että peleillä on meriittiä ja että ne ovat tienanneet paikkansa median maailmassa.
Pyrkimys on periaatteessa ihan jalo, mutta mielestäni tarpeeton. Asenteet ovat jo muuttuneet ja muuttuvat edelleen päivä päivältä. Kun minä olin nuori poika, pelaaminen oli todellista niche-puuhailua. Suuren yleisön kosketus peleihin tuli ainoastaan valtavaa myötähäpeää aiheuttavien uutisten ja satunnaisten TV-ohjelmien kautta, mutta vain todelliset turbonörtit oikeasti pelasivat yhtään mitään. Nykyään miltei kaikki pelaavat. Nörtit, perheenäidit, lätkäjätkät, mummot, mammat ja papparaiset. Miltei kaikilla on jonkinlainen käsitys siitä, että pelejä on olemassa ja että ne ovat ihan hauskaa puuhaa.
Toki suurelta yleisöltä ei löydy vielä sen vertaa mediatuntemusta, että he osaisivat eritellä pelejä alalajeihin ja käsitellä niitä oikeilla termeillä tai odotuksilla. Mutta auttaako tässä asiassa se, että pelaajat itse kohdistavat kerran toisensa jälkeen katseensa liian korkealle? Että pelisaitit oikeasti kehuvat Bioshock Infiniten olevan ”pelien Citizen Kane”? Jokainen molemmat teokset tunteva tajuaa välittömästi, ettei yhtälö toimi ja tämän jälkeen todennäköisesti ihmettelee, että mikä hitto niitä pelaajia taas vaivaa.
Eikö riitä se, että Bioshock Infinite on kiinnostava ja kiehtova teos, joka kertoo tarinaa sellaisilla keinoilla ja metodeilla, joihin muut median muodot eivät pysty? Minusta se on ihan riittävän hyvä saavutus ja omilla meriiteillään tarkasteltuna se pystyy seisomaan omilla jaloillaan niiden oikeiden vertaistensa rinnalla. Erilaisena, mutta yhtä hyvänä.
Kaikki sai alkunsa IRCistä, missä eräs kaveri oli bongannut netistä mielenkiintoisen peliarvostelun. Normaalisti kirja-arvioihin keskittynyt sivusto oli pelannut kesän ja syksyn suurimpiin puheenaiheisiin kuuluvaa Gone Home –peliä ja pohti sen taiteellisia meriittejä kirjallisuuskritiikin keinoin. Sinänsä mielenkiintoista tekstiä noin yleensäkin, mutta sitten kirjoittaja esitti erittäin mielenkiintoisen pointin: pitäisikö Gone Homea edes verrata kirjallisuuden klassikkoteoksiin sen meriittejä pohdittaessa? Tämän hetken suosituimmat kirjat ovat kuitenkin Harry Potterin ja Hunger Gamesin kaltaisia nuortenkirjoja, joten miksi emme vertaisi sitä niihin?
Pointti oli mielenkiintoinen ja sai minut pohtimaan uudelleen koko ”ovatko pelit taidetta” –keskustelua. Jostain syystä pelaajat odottavat, että kaikilla peleillä pitäisi olla merkittävää taiteellista meriittiä. Vielä kummemmin odotukset kasvavat budjettien myötä ja jostain ihmeellisestä syystä odotus on, että vuoden suurimpien AAA-pelien (eli niiden, jotka saavat studiolta suurimmat budjetit ja mainoskampanjat) pitäisi olla puhdasta taidetta. Mutta miksi?
Eihän näiden pelien suora verrokki suinkaan ole joku pohtiva ja intiimi tarina vaikeasta isäsuhteesta tai edes mikään klassikkoelokuva, vaan ne Michael Bayn ja kumppanien suuren budjetin räminät, joilta odotetaan vain, että ne ovat tiukkaa toimintaa ja kovaa ryminää. On toki sinänsä kiinnostava myös pohtia niiden subtekstejä, mutta harvoin näkee kenenkään valittavan, että eihän tämä Iron Man 3 nyt ollut kummoinenkaan elokuva, koska ei tämä nyt ollut samanlainen kuin Shakespearen näytelmät.
Elokuva-alaa vähänkään tuntevat, eli käytännössä kaikki nykyajan ihmiset, ymmärtävät, että todellinen taide ei löydy suuren budjetin Hollywood-elokuvista, vaan pienemmistä tuotannoista ja indie-elokuvista. Miksei samaa tehdä myös pelien kohdalla? Miksi kaikkien pelien täytyisi pystyä muita parempaan, jotta ne voisi ottaa vakavasti?
Itse osoittaisin sormella kahta syytä. Ensinnäkin elokuvat ovat jo sen verran vanha ja paikkansa löytänyt media, että siihen on ehtinyt vuosien varrella muodostua luonnollisesti erilaisia alagenrejä. Merkittävämmin ihmiset ovat myös oppineet sen verran niin sanottuja medialukutaitoja, että he osaavat arvioida teoksia näiden omilla meriiteillä ja kohdistaa niihin oikeanlaisia odotuksia. On ihan OK katsoa puhdasta toimintaelokuvaa tai komediaa, joilta odotetaan vain sitä, että ne viihdyttävät.
Lisäksi väittäisin pelaajien kärsivän pienoisesta alemmuuskompleksista. Osittain tämä selittyy sillä, että pelit ovat se uusi media, johon moni perehtymätön suhtautuu yhä lasten ja idioottien puuhana. Pelaajat kaipaavat epätoivoisesti sitä vakavasti otettavaa taideteosta, jonka avulla voisi osoittaa muulle maailmalle, että peleillä on meriittiä ja että ne ovat tienanneet paikkansa median maailmassa.
Pyrkimys on periaatteessa ihan jalo, mutta mielestäni tarpeeton. Asenteet ovat jo muuttuneet ja muuttuvat edelleen päivä päivältä. Kun minä olin nuori poika, pelaaminen oli todellista niche-puuhailua. Suuren yleisön kosketus peleihin tuli ainoastaan valtavaa myötähäpeää aiheuttavien uutisten ja satunnaisten TV-ohjelmien kautta, mutta vain todelliset turbonörtit oikeasti pelasivat yhtään mitään. Nykyään miltei kaikki pelaavat. Nörtit, perheenäidit, lätkäjätkät, mummot, mammat ja papparaiset. Miltei kaikilla on jonkinlainen käsitys siitä, että pelejä on olemassa ja että ne ovat ihan hauskaa puuhaa.
Toki suurelta yleisöltä ei löydy vielä sen vertaa mediatuntemusta, että he osaisivat eritellä pelejä alalajeihin ja käsitellä niitä oikeilla termeillä tai odotuksilla. Mutta auttaako tässä asiassa se, että pelaajat itse kohdistavat kerran toisensa jälkeen katseensa liian korkealle? Että pelisaitit oikeasti kehuvat Bioshock Infiniten olevan ”pelien Citizen Kane”? Jokainen molemmat teokset tunteva tajuaa välittömästi, ettei yhtälö toimi ja tämän jälkeen todennäköisesti ihmettelee, että mikä hitto niitä pelaajia taas vaivaa.
Eikö riitä se, että Bioshock Infinite on kiinnostava ja kiehtova teos, joka kertoo tarinaa sellaisilla keinoilla ja metodeilla, joihin muut median muodot eivät pysty? Minusta se on ihan riittävän hyvä saavutus ja omilla meriiteillään tarkasteltuna se pystyy seisomaan omilla jaloillaan niiden oikeiden vertaistensa rinnalla. Erilaisena, mutta yhtä hyvänä.
Tätä päivää moni on odottanut pitkään ja hartaasti, aina vuodesta 2007 saakka. Tuolloinhan nähtiin toinen Valven Half-Life 2:n episodeista, mutta jatkoa ei ole vielä tähän päivään mennessä kuulunut. Kuuluuko nyt? Tavaramerkin rekisteröinti viittaisi ehkä siihen. Tai ehkä ei.
Tätä päivää moni on odottanut pitkään ja hartaasti, aina vuodesta 2007 saakka. Tuolloinhan nähtiin toinen Valven Half-Life 2:n episodeista, mutta jatkoa ei ole vielä tähän päivään mennessä kuulunut. Kuuluuko nyt? Tavaramerkin rekisteröinti viittaisi ehkä siihen. Tai ehkä ei.
Hideo Kojiman ja hänen tiiminsä Metal Gear Solid V teki E3-messuilla vaikutuksen kun Microsoft sitä lehdistötilaisuudessaan demosi. Avoin maailma, nätit valo- ja sääefektit ja ties mitkä muut hienot jutut hurmasivat pelaajia. Jos haluat nähdä lisää, nyt sitä saa.
Hideo Kojiman ja hänen tiiminsä Metal Gear Solid V teki E3-messuilla vaikutuksen kun Microsoft sitä lehdistötilaisuudessaan demosi. Avoin maailma, nätit valo- ja sääefektit ja ties mitkä muut hienot jutut hurmasivat pelaajia. Jos haluat nähdä lisää, nyt sitä saa.
Dark Souls on noussut todelliseksi kulttihitiksi, jolta löytyy faneja pitkin maailmaa. Nämä samaiset fanit odottavat innolla jatko-osaa, joka ilmestyy ensi keväänä. Odotusta voi auttaa tuore pelivideo Japanissa alkaneesta betatestistä.