Julian Gollop on mies, jota on kiittäminen paljosta. Kaverin 27-vuotisen uran varrelle kun mahtuu muun muassa X-Comin kaltainen pikkupeli, joka on edelleen rautaa ja lisäksi poikinut vuosien varrella lukuisia seuraajia. Nyt mies puhuu urastaan ja kaikesta muustakin.
NESiltä, eli siltä alkuperäiseltä Nintendon matolaatikolta, löytyy legendaarisia pelejä joka lähtöön, mutta muutamat niistä ovat nousseet miltei mytologisiin mittoihin. Eräs näistä on River City Ransom, jolle on jatko-osaa odoteltu jo parin vuosikymmenen ajan. Ja nyt se tulee.
NESiltä, eli siltä alkuperäiseltä Nintendon matolaatikolta, löytyy legendaarisia pelejä joka lähtöön, mutta muutamat niistä ovat nousseet miltei mytologisiin mittoihin. Eräs näistä on River City Ransom, jolle on jatko-osaa odoteltu jo parin vuosikymmenen ajan. Ja nyt se tulee.
Kun THQ:n konkurssipesän rippeet oli huutokaupattu, moni kuvitteli jo, että pelitalo vihdoin katoaisi otsikoista. Siitä ei ole kuitenkaan pelkoa, sillä nyt alkaa se arkisempi aherrus: velkojen järjestely. Ja niitähän riittää.
Kun THQ:n konkurssipesän rippeet oli huutokaupattu, moni kuvitteli jo, että pelitalo vihdoin katoaisi otsikoista. Siitä ei ole kuitenkaan pelkoa, sillä nyt alkaa se arkisempi aherrus: velkojen järjestely. Ja niitähän riittää.
Parin vuoden takainen Dead Island oli kuin oppikirjaesimerkki rosoisesta timantista. Vähän kaikki reunat repsottivat urakalla, mutta silti pelissä oli sitä jotain sen verran, että itsekin väänsin sitä pitkälti yli 20 tuntia eri alustoilla.
Niinpä kun kehitystiimi ilmoitti puskevansa ulos jatko-osan, olin paitsi yllättynyt, myös toiveikas. Nyt jos koska olisi tilaisuus korjata ne pelin ongelmat! Kultainen sellainen! Joten miksi hitossa niin ei sitten ole tehty?
GameCuben julkaisupeleihin kuulunut Luigi’s Mansion ei nauti maailmalla suunnatonta suosiota, mutta on pelillä ystävänsäkin. Esimerkiksi minä! Voi sitä riemun määrää, kun vastoin kaikkia odotuksia Luigi’s Mansion 2 näki päivänvalon!
E3:n tahtiin hihkuessamme emme tosin vielä tienneet, että jatko-osa on monilla tavoin erilainen kuin edeltäjänsä, mutta ei sillä tärkeimällä: Luigi’s Mansion on yhä umpihurmaava peli.
Eilen tapahtui taas kiinnostavia panssariasioita, kun Wargaming julkaisi megasuosittuun World of Tanks -peliinsä 8.5-versionumeroa kantavan päivityksen. Kaikki saksalaisen kissaraudan ystävät saivat lisää uusia leluja, mutta myös ilmaispelaajia muistettiin mukavilla bonuksilla.
Eilen tapahtui taas kiinnostavia panssariasioita, kun Wargaming julkaisi megasuosittuun World of Tanks -peliinsä 8.5-versionumeroa kantavan päivityksen. Kaikki saksalaisen kissaraudan ystävät saivat lisää uusia leluja, mutta myös ilmaispelaajia muistettiin mukavilla bonuksilla.
Olen kokenut futismanageri. Olenhan valmentanut 20-vuotisella urallani kymmeniä seuroja satoihin mestaruuksiin. Luulin nähneeni jo kaiken, mitä futiskentillä voi nähdä voiton riemusta tappion kyyneliin ja raivon särkemiin ikkunoihin.
Mutta en minäkään ollut varautunut siihen, että eräänä aamuna löytäisin kapteenini makaamasta sammuneena torilta samalla kun joukkueen pakisto tanssi kongalinjana sisään harjoittelukeskuksen porteista.
Lautapelien maailmassa on pitkään väännetty kättä siitä, ovatko pelimekaniikat se ainoa tärkeä asia, vai onko teemalla myös väliä. Itse uskon tietenkin, että on, ja nyt saan myös uskolleni todisteita, kiitos Steve Jacksonin hämmentävän tarinan.
Ystävyys on palkitsevaa, mutta ei aina ihan helppoa. Joskus paras ystäväsi esimerkiksi kerää koko porukan laivamatkalle, joka parin megamyrskyn kautta päättyy ilkeiden kissojen hallitsemalle vankilasaarelle.
Epätodennäköinen skenaario? Ei BattleBlock Theaterissa, jossa se on pelin palikkapäisten sankarien elävä painajainen. Matka vapauteen kulkee useammankin kinkkisen puzzlen kautta!
Ystävyys on palkitsevaa, mutta ei aina ihan helppoa. Joskus paras ystäväsi esimerkiksi kerää koko porukan laivamatkalle, joka parin megamyrskyn kautta päättyy ilkeiden kissojen hallitsemalle vankilasaarelle.
Epätodennäköinen skenaario? Ei BattleBlock Theaterissa, jossa se on pelin palikkapäisten sankarien elävä painajainen. Matka vapauteen kulkee useammankin kinkkisen puzzlen kautta!
Olen ollut PlayStation-pelaaja siitä lähtien kun sarjan ensimmäinen laite Euroopassa julkaistiin. Tai oikeastaan pari kuukautta sen jälkeen. Ostimme alun perin veljeni kanssa Segan Saturnin, mutta koska sille ei vain pelejä tullut, kuskasimme sen läheiseen pelikauppaan ja otimme vaihdossa tilalle PlayStationin. Eikä sitä päätöstä tarvinnut katua. Laatupelejä konsolille ehti ilmestymään vuosien varrella lukematon määrä ja pidimme siitä kovasti. Ja olihan PlayStation 2 myös aikamoinen pelilegenda, jolla nähtiin ämpärikaupalla hyviä pelejä
Kerron tämän teille, jotta kukaan ei nyt luulisi minun olevan xbotti tai muuten vain fanipoika kun totean, että Sony ryssi PlayStation 3:n kanssa vähän kaiken, minkä konsolin kanssa nyt ryssiä voi. Tästä huolimatta sille on ilmestynyt vuosien varrella melkoisen paljon hyviä pelejä, mutta niin rauta- kuin softaratkaisuiltaan laite on melkoinen pannukakku.
Tämän johdosta odottelin PlayStation 4:ää pienen kauhun vallassa. Olisiko Japanissa opittu jotain modernin ohjelmistokehityksen periaatteista vai tulisiko PlayStation 4 olemaan myös ohjelmiston tilkkutäkki, jossa pienet ja kankeat palikat eivät pysty keskustelemaan keskenään, jossa ääniasetusten vaihto vaatisi ohjelmien sulkemista ja josta puuttuisi yhä sellaisia ominaisuuksia, joita Xbox 360:stakin on löytynyt jo alusta saakka?
Epäilykseni ovat kuitenkin hälventyneet ja katson tulevaisuuteen luottavin mielin. Miksikö? Koska hankin Vitan.
Tuntuu vahvasti siltä, että mitä ikinä hallusieniä Sonylla syötiinkään PlayStation 3 –suunnitteluprosessin aikana, varastot ovat loppuneet ja firman insinöörit ovat taas järjissään. Vita kun on jättimäinen harppaus eteenpäin. Ei vain tekniikaltaan, joka on tämän hintaiseksi laitteeksi erinomaisen vakuuttavaa, vaan nimenomaan ohjelmistoltaan.
PlayStation 3:n käyttöliittymähän todellakin koostui irrallisista komponenteista, jotka suunniteltiin miltei sokkona, eri puolilla maailmaa ja erillään toisistaan. Tässä on oletettavasti myös se syy, miksi käyttöliittymätason äänichatti kaverien kanssa ei vieläkään onnistu, miksi ohjelmia täytyy jatkuvasti sammutella jos haluaa vähän vilkaistakaan mihinkään muualle ja niin edelleen. Yksinkertaisesti: PlayStation 3:n käyttöliittymä on huono.
Vitassa näkyy ja tuntuu jatkuvasti, että sen käyttöliittymää ja käyttäjäkokemusta suunniteltaessa on mietitty yksittäisten palasten sijaan kokonaisuutta. Moniajo toimii. Ohjelmien hallinta on miellyttävää ja helppoa. Kaikki toimii itse asiassa niin loogisesti ja sujuvasti, että käyttöliittymän esittelyyn riittää alun veikeä ja söpö esittelyvideo, jolla on pituutta vain parikymmentä sekuntia. Yksinkertaisia eleitä, toimivaa suunnittelua.
Ja hitto vieköön, se käyttöliittymä on myös jouheva! Ei tarvitse joka välissä odotella, ihmetellä ja pyöritellä peukkujaan. Jokaisen PlayStation 3 –pelaajan pelkäämä ja minuuttikaupalla kestävä trophyjen synkkaus tapahtuu Vitalla hetkessä. Jopa PlayStation Store on mukava ja nopea käyttää.
Vitan kanssa viettämäni muutamat päivät ovat saaneet minut oikeasti vakuuttuneeksi siitä, että Sony on tullut järkiinsä. Firmaan on palkattu joku, joka ymmärtää jotain käytettävyydestä ja annettu äänivalta hänelle jonkun kasvottoman pukumiehen sijaan. Mikäli sama meininki on jatkunut myös PlayStation 4:n käyttäjäkokemusta suunniteltaessa, tulevaisuus näyttää siltä osin valoisalta.
Ranskalaisella Cyanidella alkaa olla meikäläisen kirjoissa jo aika huono maine. Kerran toisensa jälkeen tiimi saa hyviä ideoita, joita sitten vesitetään puolitiehen jätetyllä toteutuksella. Uusin uhri on Impire, peli, joka lupaa paljon, yrittää vielä enemmän ja lopulta sotkeutuu omiin jalkoihinsa.
Mukaan on lainattu elementtejä ties miten monesta erilaisesta pelistä ja paperilla kaikki kuulostaa niin hienolta. Mutta paperi on paperia, toteutus se on, joka ratkaisee.
Ranskalaisella Cyanidella alkaa olla meikäläisen kirjoissa jo aika huono maine. Kerran toisensa jälkeen tiimi saa hyviä ideoita, joita sitten vesitetään puolitiehen jätetyllä toteutuksella. Uusin uhri on Impire, peli, joka lupaa paljon, yrittää vielä enemmän ja lopulta sotkeutuu omiin jalkoihinsa.
Mukaan on lainattu elementtejä ties miten monesta erilaisesta pelistä ja paperilla kaikki kuulostaa niin hienolta. Mutta paperi on paperia, toteutus se on, joka ratkaisee.
Monster Hunter on Japanissa aina ollut valtava juttu, mutta koska PC:t eivät ole, se on enimmäkseen viihtynyt konsoleilla. Tämä siitäkin huolimatta, että PC-henkinen MMO olisi ehkä se paras Monster Hunter -idea ikinä. Kohta se teoria testataan, sillä nyt sellainen on tulossa.
Monster Hunter on Japanissa aina ollut valtava juttu, mutta koska PC:t eivät ole, se on enimmäkseen viihtynyt konsoleilla. Tämä siitäkin huolimatta, että PC-henkinen MMO olisi ehkä se paras Monster Hunter -idea ikinä. Kohta se teoria testataan, sillä nyt sellainen on tulossa.
Kun Valve aikanaan ilmoitti haluavansa tehdä DOTA 2:sta oikeasti sellaisen pelin, jossa aloittelijallakin voi olla hauskaa, moni nauroi räkäisesti. Yleensähän koko genre tuntuu kuin tarkoituksella suorastaan karkoittavan aloittelijoita. Mutta tosissaan ne olivat ja minulla on todisteita!
Ron Gilbert on seikkailupelipartojen keskuudessa aikamoinen legenda. Tai ainakin tämän seikkailupeliparran. Onhan mies ollut omalta osaltaan tekemässä pelihistorian parhaita pelejä, eli Lucasartsin legendaarisia seikkailupelejä. Jos hän nyt tekisi uuden Monkey Islandin, miten se tapahtuisi?
Kauan tätä päivää saatiin odottaa, mutta tulihan se vihdoin sieltä: Fantasy Flight Games on julkistanut erinomaisen Battlestar Galactica -lautapelinsä kolmannen lisäosan, joka ilmestyy myöhemmin tänä vuonna. Sarjaa katsoneille nimi kertoo paljon: Daybreak.