Hesarissa oli hyvä kolumni, kirjoittaja Riku Rantala. Paljon reissaavana se osui maaliinsa. Lukekaapa.
Lue juttu: Tankeroiden pilkka saa luvan loppua tähän.
Suurin osa kommenteista kiinnitti huomionsa Karhuvaaran kielitaitoon. Sitä pilkattiin tankeroenglanniksi, ja katsojat mainitsivat yhtenä tuntemuksenaan myötähäpeän.
Tämä on mielenkiintoinen ja varsin suomalainen ilmiö: ontuvana pidettyyn kielitaitoon liittyvä häpeän tunne.
Karhuvaaran kielitaidossahan ei ollut mitään moitittavaa: mies hoiti suoran lähetyksen sujuvasti vieraalla kielellä, vieläpä kohtalaisen hyvällä sanavarastolla. Aksentti oli toki suomalainen, niin kuin useimmilla 1960-luvulla kieliopintonsa aloittaneilla on.
Miksi naureskelemme suomalaiselle ralli- tai formulakuskienglannille, vaikka harva meistä ryhtyisi moukkamaisesti pilkkaamaan toisen ranskalaista aksenttia – skottilaisesta tai itälontoolaisesta puhumattakaan?
Niin. Tämä suomalaisten kielitaitoon liittyvä naureskelu, suoranainen pilkka, on kummallista. Etenkin, koska siinä dissataan törkeällä tavalla koko kansakuntaa. Asiasta, joka ei pidä paikkaansa.
Minä puhun rekkakuskienglantia. Ihan pokkana ja häpeilemättä. Joskus aikoinaan äänsin englantia hyvin, mutta pitkän käyttämättömyyden ajan jälkeen ääntäminen rapistui eikä ole koskaan korjaantunut. Tuntui nololta, kun kieltä joutui sitten käyttämään paljon puhelimessa ja naamakkain. Sitten tajusin. Ei sillä ole väliä. Tärkeintä on avata suunsa ja puhua. Jos viesti menee perille, mission accomplished.
Kaiken lisäksi… Oma rekkakuskienglantinikin on parempaa kuin useimpien muiden. Kehnohko suomalainen ääntäminen on englanninkielisille selkeämpää ja ymmärrettävämpää kuin hyvin, hyvin monesta muusta maasta tulevien puhe. Hyvin usein pressitapahtumissa näkee toimittajia, joiden englanninkielinen ulosanti on hyvinkin epäselvää, jopa alkeellista. Mutta siellä he vain viipottavat ja esittävät pelotta kysymyksiään. Ja saavat vastauksia!
Itsekin usein hämmästelen, että mitenkäs nuo natiivienglanninkieliset tai täydellistä oxfordia ääntävä venäläinen englanninkielenopettaja kehuu meikän kielitaitoa. Minähän puhun ihan paskasti. Mutta se on tätä suomalaista kehnoa itsetuntoa. Omaa osaamista mieluummin väheksytään kuin kehutaan. Kyse on perspektiivistä – ja ennen kaikkea uskaltamisesta. Uskaltamisesta avata oma turpavärkkinsä, että sanat tulevat vain ulos.
Jos halutaan väkisin verrata, niin esimerkiksi eteläisestä Euroopasta ja idemmästä tulevat toimittajat puhuvat usein huonompaa englantia kuin minä. Hitaasti, kamalalla ääntämyksellä, tankeroiden. Ei ranskalaistenkaan ääntäminen kovin kaunista ole. Mutta hei, vielä vaikeampaa on ymmärtää joitakin brittiläisiä murteita. Tai skotteja. Kun vastaan tulee ehtaa työläis-skottienglantia vääntävä kaveri, niin kyllä kuulkaa siinä suomipojan sisäinen tulkki tekee ylitöitä.
Ja silti, kaikista murre- ja ääntämisongelmita huolimatta, aina on tultu toimeen ja ymmärretty toisiamme. Niin me ulkkikset keskenämme kuin natiivi-englanninpuhujien kanssa.
Väite suomalaisten huonosta ääntämyksestä ja kielitaidosta on pelkkä typerä myytti, jolla jostain syystä yritetään painaa vain omaa itsetuntoa lokaan. Ja loppumetreilä, kuten HS:n kirjoittajakin toteaa, ei ole mitään väliä miten ääntää. Kunhan avaa suunsa.
Minähän käyn kohtuullisen paljon maailmalla työmatkoilla. Tapaan ihmisiä, teen haastatteluja, istutaan iltaa. Millään reissulla kielitaito ei ole ollut kellekään ongelma. Ei sille kaksimetriselle talibanilta näyttävälle italialaiselle, jonka puutteellinen englanninkielen sanavarasto teki yksinkertaisienkin asioiden sanomisesta vaikeaa. Ei sille todellista tankeroa vääntävälle espanjalaiselle, ei hauskasti murtaneelle venäläiselle. Italialainen ”adoptoi” minut perheeseensä. Espanjalainen totesi ”olet ensimmäinen tapaamani suomalainen ja ihan hyviä tyyppejähän te taidatte olla.” Ja niin edelleen. Juttu luistaa, kun vain avaa suunsa.
Ja samalla linjalla menen haastatteluissanikin. Kun avaa suunsa ja juttelee, niin siinä se salaisuus. En välitä ääntämykseni puutteista, vaan keskityn vain siihen että saan asiani ilmaistua ja juttua tulee sujuvasti. Jos keskustelukumppani ei ymmärrä, hän sanoo sen ja yritän tavata selkeämmin. Se ei ole noloa kummallekaan.
Joten, rakkaat ihmiset. Unohtakaa se ralli/rekkakuskienglannin pilkkaaminen. Se on todellisuudessa hyvää englantia. Vaikka tietäisikin ääntävänsä vähemmän täydellisesti, tärkeintä on mennä ja puhua. Jos se särähtää ulkopuolisten korvaan, se on heidän ongelmansa.
Kenellä tässä on oikeastaan ongelma? Sillä, joka juttelee huonommallakin kielitaidolla pelotta ja sujuvasti? Sillä, joka ei edes uskalla avata suutaan pelätessään, että joku tulee ja pilkkaa? Vai sillä, joka pilkkaa ja väheksyy sivusta toisten ääntämistä?
Kirjoittaja käy enemmän ja vähemmän säännöllisesti työmatkoilla maailmalla tapaamassa ja haastattelemassa ihmisiä. Kirjoittajan lähipiiriin sisältyy paljon ulkomaalaisia, joiden kanssa puhutaan englantia. Rekkakuskienglannistaan huolimatta kirjoittaja on tullut aina ymmärretyksi, eikä pelkää avata suutaan.
-jok
Lue koko juttu, Kommentit
